Organisoitu puolustus, individualistinen hyökkäys sekä muita MM-jalkapallon ilmiöitä

Brasilian MM-kisat esittelivät jalkapallomaailmalle taktisia ilmiöitä ja vahvistivat maanosien välisiä stereotypioita. Tässä kirjoituksessa pohdin, millaista peliä kuukauden aikana oikeastaan nähtiin.

Jalkapallon MM-kisat tarjosivat jalkapallofaneille ympäri maailmaa unohtumattomia otteluita ja pelin ammattilaisille ja asiantuntijoille paljon pureskeltavaa. Erityisesti kaksi teemaa nousi esiin: taktiikan vaikutus jalkapallo-ottelun kulkuun ja sen lopputulokseen, ja henkisen valmistautumisen merkitys huippu-urheilussa.

Taktisesta näkökulmasta tarkasteltuna kisoissa korostui individualismin ja kollektivismin välinen ikuinen kamppailu. Jalkapallo on joukkuepeli, mutta nykyinen huippu-urheilu ja sitä pönkittävä kapitalistinen teollisuus ja media rakastavat tähtiä, varsinkin niitä, jotka pelaavat joukkueensa hyökkäyksessä. Argentiina, Kolumbia, Portugali ja Hollanti ratkaisivat ristiriidan vapauttamalla joukkueensa suurimman tähden kokonaan puolustusvastuusta ja rakensivat joukkueen pallottoman vaiheen pelin koko muun joukkueen organisoidun ja kurinalaisen puolustuspelin varaan. Tavoitteena oli ulosmitata oman tähtipelaajan vahvuudet mahdollisimman tehokkaasti pitämällä hänet sillä paikalla ja siinä roolissa, jossa hän on parhaimmillaan.

Nykyjalkapallossa on harvinaista antaa näin suuria vapauksia yhdelle tai useammalle pelaajalle. Argentiina, Hollanti ja Kolumbia näyttivät kuitenkin, että siihen on varaa, mikäli joukkueen taktiikkaa täydentävät alhaalla makaava puolustuslinja ja matala prässitaso. Kaikki joukkueet hyötyivät ratkaisustaan merkittävästi. Hollanti käytti Arjen Robbenin pallonkuljetuskykyä ja nopeutta vastahyökkäyksissään, mutta myös luomalla hitaissa hyökkäyksissä ylivoimatilanteita laidoille tai keskustaan; Robben pelasi vapaana miehenä aina sillä sektorilla, jossa pallo oli. José Pekermanin ratkaisu siirtää James Rodríguez laidalta piilokärjeksi ja käyttää keskushyökkääjinä tunnettuja Adrian Ramosia ja Jackson Martínezia vasemmalla laidalla kahden suunnan roolissa antoi Jamesille mahdollisuuden loistaa. Argentiina puolestaan olisi luultavasti mestari, jos Leo Messin lisäksi joku muukin hyökkäävä pelaaja olisi pelannut omalla tasollaan. Argentiina lähti turnaukseen tarkoituksenaan vapauttaa Messin lisäksi kaksi muutakin pelaajaa puolustustehtävistä, eli pääasiassa prässäämisestä, mutta Sergio Agüeron loukkaannuttua suunnitelmasta luovuttiin, ja vapaaksi jäi Messin lisäksi vain Gonzalo Higuaín. Hän ei kuitenkaan pystynyt hyödyntämään vapauksiaan, kuten ei kentälle peräti viidessä ottelussa vaihdettu Rodrigo Palaciokaan.

James Rodríguez voitti MM-kisojen maalikuninkuuden ja siirtyi kisojen jälkeen Real Madridiin, mutta olisiko näin käynyt, jos Pekerman olisi peluuttanut häntä odotuksien mukaisesti laidalla? Kuva: Wikimedia Commons/Copa2014.gov.br

Kisoissa nähtiin myös tällaisen taktiikan kääntöpuoli. Portugalilla olisi ollut potentiaalia pelata kuin Hollanti, mutta neljäsosakuntoisella Cristiano Ronaldolla se ei onnistunut. Myös Brasilia näytti eksyneeltä ja vaarattomalta heti, kun se oli menettänyt Neymarin, jonka loukkaantuminen oli seurausta tähtiorientoituneen hyökkäyspelin vastareaktiosta: brutaalista pelistä, jolla tähdet pyrittiin pelaamaan kentältä ulos. James vältti Neymarin kohtalon kuin ihmeen kaupalla. Toinen, vähemmän kyyninen vaihtoehto tähtien eliminoimiseen oli taktinen. Argentiina-Hollanti -välierässä Hollannin miesvartiointi teki selvää Messistä ja Argentiinan alhaalla maannut puolustuslinja ja sen edessä päivystänyt Javier Mascherano Robbenista.

Voittajaksi selviytyi kuitenkin joukkue, jonka pelissä yllä kuvaillut piirteet eivät olleet millään tavalla esillä. Saksa oli hyvin organisoitu joukkue vain satunnaisesti, ja sillä oli alusta lähtien selviä heikkouksia puolustuspelissään. Heikkoudet eivät johtuneet niinkään pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista – esimerkiksi laitapakkina häärineen Benedikt Höwedesin hitaudesta tai keskikentällä epävarmasti esiintyneen Philip Lahmin syöttötaidosta – vaan siitä, että rohkealla ja aktiivisella pelitavalla on aina hintansa. Se on altis pallonmenetyksille tilanteissa, joissa puolustusmuoto on rikki, kuten Espanjakin Hollantia vastaan karvaasti huomasi. Negatiiviset tilanteenvaihdot eivät kuulu Saksan vahvuuksiin, mikä on mielenkiintoista, sillä ainakin José Mourinhon ja Louis van Gaalin kaltaiset pragmaatikot pitävät niitä nykyjalkapallon tärkeimpänä taktisena osa-alueena.

Saksa nousi mestariksi, koska sen vahvuudet peittivät heikkoudet alleen. Sen hitaat hyökkäykset olivat mestarillisia: pallo pystyttiin hyökkäysalueella jatkuvasti pelaamaan nopeilla syötöillä pelaajalle, jonka rintamasuunta on vastustajan maalia kohti – ts. positiiviseen peliasentoon. Paikkojaan jatkuvasti vaihdelleiden pelaajien liike oli suunnitelmallista ja harjoiteltua. Jalkapalloromantikon silmissä on hienoa, että MM-kisojen voittajajoukkue pelasi modernia ja aktiivista jalkapalloa, jossa puolustuksen epävarmuus oli hinta, joka hyökkäyspelin sulavuudesta ja aloitteellisuudesta oltiin valmiit maksamaan. Pienet jalkapallomaat käyttävät niitä vahvuuksia, joihin rajallinen pelaajamateriaali antaa mahdollisuuden, mutta isoimmilla on vaihtoehtoja. Jalkapallotaktiikoista moralisoiminen on toki aina kyseenalaista, mutta on selvää, että kyttäilevän ja pragmaattisen jalkapallon seurauksena ovat Argentiina-Hollanti -välierän kaltaiset unettavat antispektaakkelit, joissa kumpikin osapuoli tyytyy virheiden pelossa varjelemaan maaliaan ja odottelemaan rankkareita.

Rohkea ja aloitteellinen jalkapallo sai palkintonsa. Kuva: Agênzia Brasil/Wikimedia Commons

Lähes jokaisen MM-ottelun lopputulos on selitettävissä kokonaan tai osittain taktiikan kautta. Monessa pelissä taktiset valinnat johtivat lopulta yllättävänkin selvään eroon tulostaululla. Brasilian MM-kisat olivat kaikkien aikojen maalirikkaimmat, mutta tämä kertoo enemmän siitä, miten paljon otteluiden luonteet ja kuvat vaihtelivat kuin siitä, että kisoissa olisi yleisesti ottaen hyökätty hyvin ja puolustettu huonosti.

Marginaalit suosikkien ja haastajien välillä osoittautuivat pieniksi, eikä kukaan suosikeista välieriinkään mennessä näyttänyt mestarilta. MM-kisojen historiasta kuitenkin tiedämme, että moni maailmanmestariksi yltänyt joukkue ei näyttänyt mestarilta vielä loppuottelussakaan. Välieriin selvinneet maat olivat lopulta melko odotettuja, mikä on todiste siitä, että todellisia suuryllättäjiä lajin ylimmällä tasolla nähdään sangen harvoin. Pienelle maalle puolivälieriin pääseminen on täysosuma, välieriin selviytyminen yleensä utopiaa.

Todelliset yllätykset nähtiin suurmaiden välisissä kohtaamisissa Brasilia-Saksa ja Espanja-Hollanti, joissa pelin kulku ja lopputulos näyttivät huippujalkapallon lainalaisuuksien vastaisilta. Selittämättömiä ne kuitenkaan eivät olleet. Kummassakin tapauksessa syinä murskalukemiin olivat toisen joukkueen taktinen epäonnistuminen ja täydellinen henkinen romahdus. Kummastakin ilmiöstä on urheilussa nähty esimerkkejä ennenkin. Esimerkiksi Suomen jääkiekkomaajoukkue esiintyi Vancouverin talviolympialaisten 2010 välierässä USA:a vastaan melko samalla tavalla kuin Brasilia Saksaa vastaan, puhumattakaan kotiyleisön edessä sattuneesta kuuluisasta romahduksesta Ruotsia vastaan MM-kisoissa 2003.

Kisat vahvistivat myös maanosien välisiä stereotypioita. Monesti afrikkalaisten ja aasialaisten joukkueiden niputtaminen samaan kategoriaan tuntuu älylliseltä laiskuudelta. Stereotypiatkin ovat kuitenkin jostain peräisin. Esimerkiksi puolivälieräkamppailut Saksa-Ranska ja Brasilia-Kolumbia olivat sekä pelitavallisesti että mentaliteeteiltaan selvästi eurooppalainen kamppailu ja eteläamerikkalainen kamppailu. Myös Afrikan maiden otteet kisoissa niin kentällä kuin sen ulkopuolella olivat aika lailla sitä, mitä afrikkalaisilta joukkueilta on totuttu näkemään – pois lukien Algeria, joka nousi Costa Rican kanssa kisojen suurimmaksi yllättäjäksi. Ilman Manuel Neueria Algeria olisi luultavasti pudottanut täysin sekaisin olleen Saksan jo neljännesvälierissä, ja kisahistoria olisi kulkenut eri latuja pitkin.

MM-kisat ovat näyteikkuna, joka tarjoaa läpileikkauksen siitä, miltä jalkapallo tänä päivänä näyttää. Se nostaa pinnalle paitsi persoonia, myös taktisia ilmiöitä, joista puhutaan ja otetaan vaikutteita ympäri maailmaa.  Peliryhmitysten osalta muun muassa Hollannin ja Meksikon käyttämän 5-3-2 -muodostelman voi ennakoida yleistyvän myös seurajalkapallossa. Mielenkiintoista on nähdä sekin, millaiset seuraukset Manuel Neuerin yksin uudelleen määrittelemällä maalivahtipelillä tulee olemaan. Neuerin ja Saksan onnistuminen peitti alleen sen, kuinka riskialtis ja vaarallinen liberona pelaavan maalivahdin pelityyli on, varsinkin jos sitä yrittää pelaaja, jolla ei ole siihen edellytyksiä. Nousuun lähdettyään maalivahdilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin viedä ratkaisunsa loppuun saakka. Väärä ajoitus tietää yleensä joko vastustajan tekemää maalia tai vastustajan hyökkääjän joutumista lasarettiin. Jos tuomari olisi viheltänyt Argentiinalle rangaistuspotkun MM-finaalissa, kun jälleen kerran maaliltaan noussut Neuer jyräsi polvellaan Gonzalo Higuaínin, tämäkin kirjoitus olisi sisällöltään luultavasti ollut toisenlainen.