Välihyökkääjiä ja valehyökkääjiä

Välihyökkääjä-blogin ensimmäisessä artikkelissa tarkastellaan blogille nimen antanutta kadonnutta pelipaikkaa, joka tekee paluuta tämän päivän jalkapallossa, ja toista pelipaikkaa, jota pidetään uutena, mutta joka on nähty ennenkin jalkapallon historiassa.

Jalkapallon taktisessa evoluutiossa pelipaikat katoavat vain syntyäkseen uudelleen uudessa muodossa. Yhtenä tällaisena paikkana voi pitää välihyökkääjää.

Välihyökkääjien aika jalkapallossa alkoi, kun Arsenalin legendaarinen manageri Herbert Chapman kehitti 1920-luvulla niin sanotun WM-pelijärjestelmän, joka levisi kaikkialle Eurooppaan seuraavien vuosikymmenten aikana. Chapman loi WM:n aikaisemman valtavirtaryhmityksen 2-3-5:n – käännetyn pyramidin – pohjalta: viidestä ylimmästä pelaajasta kaksi pelasi keskushyökkääjän alapuolella, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolella. Englannin kielessä pelipaikka on nimeltään inside forward, koska välihyökkääjät sijoitettiin keskushyökkääjän (centre forward) ja laitahyökkääjien (outside forward) väliin, hieman niiden alapuolelle.

Välihyökkääjät olivat usein pienikokoisia, nopeita ja teknisiä pelaajia, jotka singahtelivat väleihin ja pystyyn pallon kanssa, tekivät maaleja ja etsivät syötöillään laita- ja keskushyökkääjiä. 1950-luvulla välihyökkääjät elivät kultakauttaan, ja heillä oli lähes jokaisessa joukkueessa keskeinen rooli. Yhdessä jalkapallohistorian suurimmassa joukkueessa, Unkarin 1950-luvun Aranycsapatissa (suom. kultainen joukkue), Ferenc Puskás ja Sándor Kocsis pelasivat välihyökkääjinä alas vedetyn keskushyökkääjän Nándor Hidegkutin yläpuolella. Hidegkutin rooli oli yksi oman aikansa suurista innovaatioista, sillä useimmat joukkueet erityisesti Brittein saarilla käyttivät puhdasta keskushyökkääjää, jonka takana välihyökkääjät pelasivat. Brittityylisen perinteisen WM:n ja Unkarin mannermaisen WM-variaation erot tulivat brittien kannalta nöyryyttävällä tavalla esiin vuonna 1953, kun Unkari voitti jalkapallohistorian kuuluisimmassa ystävyysottelussa Englannin Wembleyllä 6-3.

Wembleyn "vuosisadan ottelussa" yksi  Unkarin voiton avaimista oli uusi tapa käyttää välihyökkääjiä ja keskushyökkääjää. Englannin pelaajat eivät tienneet, miten epäortodoksisesti pelanneita unkarilaisia vastaan olisi pitänyt puolustaa. Totuttua alempana pelannut luova Hidegkuti jäi täysin vapaaksi, ja Puskás ja Kocsis saivat juosta tyhjään tilaan Englannin toppareita vastaan ja selustaan, mikä tuhosi brittien puolustuksen täysin. Tuolloin aluepuolustaminen oli vielä tuntematon käsite: britit eivät tienneet ketä pelaajaa vartioida, kun Unkarin taiturit eivät pelanneetkaan paikoilla, joilla heidän olisi pelinumeroidensa perusteella pitänyt pelata.

Hidegkutin laskeminen alemmas ja välihyökkääjien nostaminen ylös johti ennen pitkää siihen, että entisestä keskushyökkääjästä tuli peliä rakentava keskikenttämies ja välihyökkääjistä kaksi keskushyökkääjää. 1960-luvulla yleistyneessä 4-2-4:ssa välihyökkääjiä ei varsinaisesti enää ollut, joskin siinä yleensä toinen keskushyökkääjistä pelasi hieman toista alempana. Myös toisessa aikakauden valtavirtamuodostelmassa italialaisessa catenacciossa välihyökkääjän pelipaikalle tai roolille ei ollut tarvetta. Välihyökkääjän aika oli päättynyt.

2000-luvulla välihyökkääjät ovat kuitenkin huomaamatta tekemässä paluuta, vaikka heitä ei sellaisiksi kutsutakaan. Taustalla on pelipaikkojen uudelleenmuotoutuminen: yhä useammin nähdään joukkueita, joissa ei ole sijaa perinteisille laitureille, pelintekijöille ja keskushyökkääjille. Yksi ensimmäisistä ilman keskushyökkääjää pelanneista joukkueista 2000-luvulla oli AS Roma. Innovaatio syntyi osaksi pakon edessä kaudella 2006/2007, kun AS Roman päävalmentaja Luciano Spalletti päätti hyökkääjiensä loukkaantumisista johtuen siirtää Francesco Tottin puhtaan kärkipelaajan paikalle. Totti on trequartista, pelityyliltään hyvin kaukana klassisesta keskushyökkääjästä, eikä hän sellaiseksi muuttunut uudessa roolissaankaan. Tottista tuli valeysi (engl. false nine), vetäytyvä keskushyökkääjä, jonka takaa neljä keskikenttäpelaajaa – yleensä brassit Rodrigo Taddei ja Mancini laidoilla ja italialaiset Daniele De Rossi ja Simone Perrotta keskellä – tekivät juoksuja tyhjään tilaan.

Valeysi ei varsinaisesti ole uusi innovaatio, sillä Tottin siirtämisessä vetäytyväksi kärjeksi oli täysin sama tarkoitus kuin Hidegkutille annetussa roolissa 1950-luvulla. Hidegkutia voikin hyvin perustein pitää ensimmäisenä valeysinä. Hän oli sitä vieläpä kirjaimellisesti, sillä miehen selässä ollut pelinumero yhdeksän hämäsi useimmat unkarilaiseen pelityyliin vihkiytymättömät pitämään Hidegkutia keskushyökkääjänä.

Spallettin Romassa välihyökkääjiä ei vielä varsinaisesti ollut, mutta taktiikan yleistyessä se sai muunnoksen, jossa tyhjään tilaan juoksijat sijoitettiin ylemmäs, ja heitä oli enää kaksi. Näitä kahta keskikentän ja hyökkäyksen välissä pelannutta juoksijaa ja ratkaisijaa voi pitää moderneina välihyökkääjinä.

Modernit välihyökkääjät eivät edellytä valeysiä, vaan heitä voi peluuttaa myös perinteisemmän keskushyökkääjän kanssa. Tällöin kyse on suomalaisittainkin tunnetusta 4-3-2-1 -ryhmityksestä. Näitä joulukuusen yläoksan pelaajia kutsutaan nykyään useimmiten kympeiksi tai piilokärjiksi. Joskus heidät sekoitetaan myös laitahyökkääjiin tai käänteisiin laitureihin, joita he eivät ole: käänteiset laitapelaajat – eli esimerkiksi oikealla pelaavat vasenjalkaiset laiturit – pelaavat lähtökohtaisesti laidan lähellä, josta tekevät juoksuja keskelle, jotta saisivat vetopaikkoja ja tekisivät tilaa nouseville laitapakeille. Joulukuusen yläoksan pelaajat pelaavat lähtökohtaisesti keskemmällä ja tekevät juoksuja laitoihin tai kohti maalia – juuri kuten vanhat välihyökkääjät. Heillä on monesti myös samoja ominaisuuksia ja tehtäviä kentällä: juoksut, ratkaisusyötöt, laukaukset, väleissä pelaaminen ja välien löytäminen.

Mikään ei tietysti estä kuvaamasta näitä pelaajia kympeiksi tai piilokärjiksi. Termien ja käsitteiden tarkoitus on vain selittää ja auttaa paremmin ymmärtämään pelitapahtumia. Ne ovat myös tulkinnanvaraisia ja käyttäjästään riippuvaisia. 2010-luvun jalkapallossa välihyökkääjä -termin käyttämistä puoltaa se, että näissä rooleissa esimerkiksi 4-3-2-1 -systeemissä esiintyy pelaajia, jotka eivät ole laitapelaajia ja jotka ovat myös melko kaukana perinteisestä kymppipaikan pelaajasta. Joulukuusen yläoksilla nähdään yhä harvemmin zidaneita, litmasia ja riquelmeja, vaan paljon useammin schürrlejä, reuseja ja vaikkapa rikuriskejä. He eivät ole pelin rakentajia vaan ratkaisijoita; modernissa jalkapallossa pelintekijät pelaavat alempana.

Avaimena siihen, mitä termiä kannattaa käyttää, on pelaajan rooli, ja se, miten hän sitä tulkitsee. Esimerkiksi Suomen maajoukkueen pelaajista Teemu Pukki ja Kasper Hämäläinen pelaavat yläoksalla välihyökkääjämäisesti, mutta Alexei ja Roman Eremenko enemmän kymppipaikan pelaajan tavoin. Ehkäpä Mixu Paatelaisen kannattaisi pyytää ensimmäistä suomalaista jalkapalloammattilaista Aulis Rytköstä –  pelipaikaltaan vasen välihyökkääjä – konsultoimaan Pukkia, Hämäläistä ja muita siitä, miten tuolla paikalla kannattaa pelata.

Ryhmityksistä ja termeistä puhuminen voi joskus tuntua saivartelulta. Jalkapallon syvällinen analysoiminen johtaa kuitenkin parempaan ymmärrykseen pelitapahtumista, ja sillä on merkitystä myös jalkapallokulttuurin ja jopa menestyksen saavuttamisen kannalta. Englannissa jalkapallon älyllistä analyysia vieroksuttiin ja jopa halveksittiin suuren osan 1900-lukua, mikä yhdistettynä peribrittiläiseen konservatiivisuuteen ja ylimielisyyteen on suuri syy siihen, miksi Englannin maajoukkue on lähtökohtiinsa nähden menestynyt jopa surkeasti kansainvälisissä turnauksissa. Myös Suomessa kirjoitukset jalkapallon taktisesta puolesta ovat mediassa edelleen surullisen vähälukuisia. Valtamediaa tuntuu kiinnostavan vain pelitapahtumien raportointi ja helpot henkilöhaastattelut. Kiinnostusta olisi syytä olla enemmän myös jalkapallon historiaan, sillä perehtyminen historiaan luo kulttuuria ja vie joskus taktiikkaakin eteenpäin – tai taaksepäin, kuten uudelleensyntyneet välihyökkääjät ja valeysit kertovat.